Uusia lukijoita on tullut hirvittävästi ja koska vuoden vaihtuminen sai mut muutenkin miettimään hieman menneitä niin päätin kirjoittaa hieman koirahistoriastani. Mikä on tuonut minut tähän pisteeseen missä seison nyt. Jotta tekstistä ei tulisi aivan hervottaman pitkä niin mennään yksi koira kerrallaan.
Kaikki alkoi kesällä 2011 kun perheeseen asteli mun ihka ensimmäinen oma koirani, kääpiösnautseri Luna. Tietämättömänä teininä sitä tuli mokattua tuon koiran kanssa monessakin asiassa. Arki meillä kuitenkin oli suhteellisen vaivatonta. Ainaki niin kauan kunnes tajusimme että koiraa ei oltu lainkaan opetettu olemaan yksin ilman toisen koiran seuraa. Suunnitelmissa oli omilleen muutto, mutta ajatuskin tuntui mahdottomalta, sillä yksin jätettynä tuo valkoinen partanaama ahdistui silmin nähden, stressasi ja huusi kuin syötävä.
.jpg)
Muutin tyttöjen kanssa opiskelujen perässä Tuusulaan. Kaikki sujui mainiosti, kunnes pikkuhiljaa Lunan kanssa alkoi ilmetä ongelmia. Se alkoi huutaa yksin ollessaan myös Bettyn seurassa. Se oli selvästi stressaantunut. Ainoastaan vierailuilla äidin luona näin sen olevan silmin nähden onnellinen. Jo pikkupentuna Luna kiintyi äitiini hyvin vahvasti. Se oli aina ollut enemmän äidin koira. Puolen vuoden jatkuvan ongelmien korjailuyritysten jälkeen päätettiin että Luna muuttaisi vakituisesti takaisin äidin luokse.
Päätös oli vaikea, mutta tiedän sen olleen oikea. Lunalla on nyt hyvä stressitön elämä äidin luona. Toivonmukaan tätä iloa jatkuu koko koiran elämän, mutta mikäli tulee tilanne että äiti ei Lunaa enää pysty pitämään muuttaa valkoparta takaisin minun luokseni.
Luna on minulle edelleen ihan tajuttoman rakas ja tulee aina olemaan. Se on se mun ensimmäinen koira. Jonka kanssa on kaaduttu katuojaan ja noustu ylös entistä vahvempina. Koira joka opetti mulle elämästä ihan käsittämättömän paljon. Vaikka Luna asuukin äitini luona reilu 160km päässä toivon että saan kokea tämän koiran kanssa vielä paljon unohtumattomia hetkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti