Elämäni koirat osa 3 Mersu

Kun Betty oli noin vuoden ikäinen ja elänyt pari kuukautta ainoana koirana, alkoi päässä pyöriä ajatus toisesta koirasta. Betty pärjäsi hyvin ainoana koirana, siinä ei sinällään ollut ongelmaa. Kyllä se selkeästi kaipasi kaveria, mutta nähtiin paljon kaverikoiria, joten olisi elo varmasti sujunut kaksinkin. Enemmän se olin minä joka kaipasi sitä toista koiraa. Olin tottunut elämään kahden koiran kanssa.

Niin alkoi varovainen pennun mietintä. En ollut ihan varma mitä koiraltani tuossa vaiheessa halusin. Sen verran vaan että kääkkä oli rotuna lyönyt ällikällä, joten jotain samantapaista mutta isompaa. Dobberi oli siihen tilanteeseen liian iso ja vaativa, joten miten olisi normaalikokoinen pinseri? Pinseri olikin jo aikalailla lukkoon lyöty valinta, mutta kun kaveri vinkkas heidän dallupentueestaan ja siitä yhdestä vapaasta nartusta niin se oli menoa sitten.

Kun kävin katsomassa Mersua ensimmäisen kerran ja näin se pidättyväisen pilkkupennun, joka tutustumisen jälkeen kuitenkin suukotti mun naaman litimäräksi, valinta oli tehty. Enkä joutunut valintaani katumaan. Normaalikokoinen pinseri varmaan joskus vielä taloon astelee, mutta dallu oli oikeastaan enemmän kuin sopiva valinta tuohon elämän tilanteeseen. 

Mersun kanssa koettiin paljon. Kun sanoin Bettyn olleen ovi koiraharratuksen maailmaan, niin Mersu oli sitten se turistiopas. Sen kanssa harrasteltiin oikeasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, lukuunottamatta koiratanssia ja fresbeekoirailua. Tuo koira opetti minulle hyvin paljon. Sen kanssa tajusin mitä koiraharrastus todella minulle merkitsee ja löysin ne "mun lajit".

Kun elämä alkoi mennä pikkuhiljaa alamäkeä keväällä 2014, musta kasvoi taistelija. Yksikään elävä maan päällä ei ole aiheuttanut mussa yhtä paljoa surua ja tuskaa, kuin Mersu. En silti kadu hetkeäkään. Kaikki ne etupään ongelmat, jopa ne aggrekohtaukset opettivat minulle paljon. Mikä tärkeintä osasin antaa rakkaimpani mennä kun sen aika syyskuussa 2014 tuli.

Luovutin Mersun ongelmakoirakouluttajalle sen jälkeen kun se oli toistamiseen yrittänyt käydä Aleksin kääpiöpinserin päälle.  Vajaa 4 kk tuo pilkkuotus ehti siellä viipyä, mutta nyt se on vihdoin löytänyt sen oman loppuelämän kodin.

Vaikka Mersu ehti olla minulla vain reilu vuoden, jätti se silti jäljen sydämeeni. Se on edelleen silmissäni maailman paras pilkkuotus. Meidän matkan oli määrä päättyä, mutta Mersulla on nyt hyvä uusi koti ja koko elämä edessä. En siis voi muuta kuin hymyillä kuinka asioilla tosiaankin on tapana järjestyä. 

Elämäni koirat osa 2 Betty

Betty on se ensimmäinen minun toiveideni ja kriteerieni mukaan hankittu koira. Jos olisin täysin saanut itse päättää olisin hankinut ison koiran, mutta koska äidiltä tuli yksi kriteeri että koiran täytyy olla pieni, päädyin kääpiöpinseriin. Enkä ole valintaani katunut.

Alkukeväästä 2012 äiti tuli luokseni ja kertoi että hänen työkaverilleen on tulossa pentuja ja mahdollisesti syntyvä narttupentu etsisi sijoituskotia. Olin nähnyt pentueen isän ja kun todella tajusin yhdistelmän, ei päätöstä tarvinnut edes miettiä. Niin alkoi kuumeinen odotus ja kasvattajan nurkissa ravaaminen. 

Kesällä odotus päättyi ja unelmani kävivät toteen. Sain kaiken mitä odotin ja vielä paljon enemmän. Sain koiran joka ei pelkästään saanut paikkaa sydämmessäni vaan ryösti sen kokonaan. Sain maailman parhaan koiran.

Betty on ollut ovi koiraharrastusten maailmaan. Sen kanssa on kokeiltu ja harrastettu niin agilityä, tokoa, vetoa kuin jäljestämistäkin. Tuo pieni mutta pippurinen pinseri on avannut minulle ihan uuden maailman. Vaikka kyseessä ei olekaan mikään harrastustykki, on se minulle silti maailman upein tokohiiri ja mestariopettaja. Kun käsissä on koira joka ei anna mitään ilmaiseksi, mutta on aina täysillä mukana on harrastaminen ihan älyttömän hauskaa ja antoisaa.

Tällä hetkellä Betty viettää mammalomaa pienen pienen prinsessan kanssa kasvattajalla. Jonka jälkeen se vihdoin on myös paperilla minun koirani. Olen kuitenkin enemmän kuin iloinen siitä että kasvattaja halusi käsiini luottaa tämän upean eläimen ja että sain olla todistamassa yhtä erittäin onnistunutta ja toimivaa sijoitussopimusta. Opin kasvattajalta paljon koirista, kasvatuksesta ja ylipäätänsä elämästä koirien kanssa. Sen lisäksi että sain upean koiran, sain siis myös paljon enemmän.

Tulevaisuus minihiiren kanssa näyttää valoisalta ja sisältää paljon suunnitelmia. Rajattomasti hauskanpitoa ja ehkä muutamat kisatki joskus. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo ja mennään sen mukaan. ♡

Elämäni koirat osa 1 Luna

Uusia lukijoita on tullut hirvittävästi ja koska vuoden vaihtuminen sai mut muutenkin miettimään hieman menneitä niin päätin kirjoittaa hieman koirahistoriastani. Mikä on tuonut minut tähän pisteeseen missä seison nyt. Jotta tekstistä ei tulisi aivan hervottaman pitkä niin mennään yksi koira kerrallaan.

Kaikki alkoi kesällä 2011 kun perheeseen asteli mun ihka ensimmäinen oma koirani, kääpiösnautseri Luna. Tietämättömänä teininä sitä tuli mokattua tuon koiran kanssa monessakin asiassa. Arki meillä kuitenkin oli suhteellisen vaivatonta. Ainaki niin kauan kunnes tajusimme että koiraa ei oltu lainkaan opetettu olemaan yksin ilman toisen koiran seuraa. Suunnitelmissa oli omilleen muutto, mutta ajatuskin tuntui mahdottomalta, sillä yksin jätettynä tuo valkoinen partanaama ahdistui silmin nähden, stressasi ja huusi kuin syötävä.

Ongelmaa yritettiin korjata, mutta turhaan. Lopulta päätimme, että hankin Lunan kaveriksi toisen pienen koiran. Ja tälläkertaa koira etsittäisiin myös minun toiveideni perusteella. Kaikki menikin paremmin kuin hyvin, sillä minulle tarjottiin sijoitukseen kääpiöpinseri pentua, Bettyä.

Muutin tyttöjen kanssa opiskelujen perässä Tuusulaan. Kaikki sujui mainiosti, kunnes pikkuhiljaa Lunan kanssa alkoi ilmetä ongelmia. Se alkoi huutaa yksin ollessaan myös Bettyn seurassa. Se oli selvästi stressaantunut. Ainoastaan vierailuilla äidin luona näin sen olevan silmin nähden onnellinen. Jo pikkupentuna Luna kiintyi äitiini hyvin vahvasti. Se oli aina ollut enemmän äidin koira. Puolen vuoden jatkuvan ongelmien korjailuyritysten jälkeen päätettiin että Luna muuttaisi vakituisesti takaisin äidin luokse.

Päätös oli vaikea, mutta tiedän sen olleen oikea. Lunalla on nyt hyvä stressitön elämä äidin luona. Toivonmukaan tätä iloa jatkuu koko koiran elämän, mutta mikäli tulee tilanne että äiti ei Lunaa enää pysty pitämään muuttaa valkoparta takaisin minun luokseni.

Luna on minulle edelleen ihan tajuttoman rakas ja tulee aina olemaan. Se on se mun ensimmäinen koira. Jonka kanssa on kaaduttu katuojaan ja noustu ylös entistä vahvempina. Koira joka opetti mulle elämästä ihan käsittämättömän paljon. Vaikka Luna asuukin äitini luona reilu 160km päässä toivon että saan kokea tämän koiran kanssa vielä paljon unohtumattomia hetkiä.