He said to lose my life or lose my love. That's the nightmare I've been running from

Mersun tilanteesta on tullut kyselyitä ja valitettavasti mulla ei ole antaa hyviä uutisia. Osteopaatille oli tosiaan tarkoitus mennä, mutta se lykkääntyi juoksujen takia. Noh sainpahan aikaa tarkkailla koiraa ja seurailla oireiluja. 

Etuosan tilanne on sama mikä ennenkin, mutta mikä huolestuttavaa tämä jo alkukesälla alkanut "pään hajoaminen" on nyt mennyt ihan uusiin sfääreihin.. Jonka vuoksi suuntana on 6.8 eläinlääkäriasema Aisti ja neurologian erikoislääkäri. Magneettikuviin siis mennään, ykkösepäilynä valitettavasti aivokasvain.

Pennusta asti Mersun luonne on ollut melko omituinen jos näin voi sanoa. Perusluonteeltaan kuvaisin pilkullista hieman pehmeäksi. Hermorakenne voisi olla vähän parempi. On kuitenkin päiviä kun Mersu ilmentää suurtakin dominanssia ja tietyissä tilanteissa näen sen ennemmin kovana kuin pehmeänä koirana. Ja tottakai jotta ei liian helpolla päästäisi niin tuolla on myös päiviä kun se käyttäytyy todella arasti. Yksinkertaisesti selitettynä koira on hyvin "arvaamaton", ikinä ei voi tietää miten se reagoi mihinkin. 

Nyt viime viikkojen aikana koiran käytöksessä on kuitenkin tapahtunut huolestuttavia muutoksia. Se on välillä todella levoton ja dallumaiseen tapaan se saa sellaisia "ilopierukohtauksia", jotka eivät kuitenkaan tavalliseen tapaan lopu vaan kela jää ikään kuin jumiin ja koira saattaa itsekseen hykerrellä ja pyöriä "iloisena" helposti 5-10 minuuttiakin ilman mitään syytä tai että kukaan edes huomioi koiraa mitenkään. Lisäksi se saattaa yhtäkkiä vaan jumittaa paikalleen ja tuijottaa tyhjyyteen. Joskus se heiluttaa tyhjyydelle häntää, toisinaan taas haukkuu.. Se myös välillä alkaa pakkomielteisesti vahtimaan esimerkiksi vesikuppia tai lelua, murisee vaikka kukaan ei olisi lähelläkään.

Huolestuttavimpana kuitenkin eilen tapahtunut ilmeisesti kipukohtaus. Mersu ja hoitokoira Bea makasivat metrin etäisyydellä toisistaan kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä Mersu räjähti ja kävi suoraan Bean päälle. Onneksi satuin itse olemaan ihan vieressä ja sain napattua koirat heti irti toisistaan, ennenkuin kummallekaan sattui mitään. Tapauksen jälkeen Mersu oli vähintään yhtä hämillään tapahtuneesta kuin minäkin.

kuvat kesäkuulta

Toivotaan ettei vastaavaa enää pääse tapahtumaan. Varmuuden vuoksi Betty jatkaa kuitenkin hoitopaikassa oloa, Bea lähti takaisin kotiinsa ja Roipe ja Mersu pidetään pääosin erillään. Tarkan valvonnan alla saavat olla välillä samassa tilassa. Tässä tosin ei suurta muutosta entiseen, sillä eipä pikkumies Mersun kanssa muutenkaan saisi olla valvomatta nyt kun tuolla on juoksut.

Nyt siis jänskäillään. Pidetään sormet ristissä ja toivotaan parasta. Ei tässä muu auta. Helkkarin huolissani mä olen tuosta eläimestä. Se ei ole yhtään oma itsensä. Juoksut toki vaikuttaa jonkin verran, mutta ei puoliakaan oireiluista sen piikkiin voi laittaa varsinkaan kun nyt kun nekin on jo selkeästi loppumassa..

Mitä tehdä kun mikään ei mee niinkun suunniteltiin?

Oon viettänyt ihan liikaa unettomia öitä.. Miettinyt pääni puhki ja suurinpiirtein vääntänyt itkua. Mä en vaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mikä on oikein.. Mikä on oikein ja kenelle?

Puhe siis Mersusta. Se on nyt ollut reilu kuukauden verran käytännössä pelkästään kotikoirana. Rallya ollaan tehty vähän, mutta kun tuntuu ettei toi koirakaan saa siitä mitään irti. Mä en osaa asennoitua siihen niinkun muihin "vakavempiin" harrastuksiin. Mä en saa omaa asennetta rally-tokoillessa siihen jamaan että saisin koirankin tekeen töitä mun kanssa. Nyt se lähinnä hengailee mukana, mutta mitä muutakaan se voi kun ohjaajan asenne ei oo yhtään sen parempi.

Muita lajeja en uskalla tehdä oikeastaan ollenkaan. Jäljellä toi jumiutuu, viestillä jumiutuu.. Vetohommia en uskalla edes kokeilla. Tokossa isoin ongelma on ohjaajan pää. Mä en vaan osaa olla ajattelematta ton oireilua. Se ei oireile enää yhtä aggressiivisesti. Saattaa olla viikko kun kaikki maahanmenot on siistejä, just niinkun on opetettu. Mutta sitten on päiviä kun se oireelee ja pahasti. Koirasta oikein huokuu kuinka se ei ole kunnossa, kuinka se ei yksinkertaisesti pysty. Näissä tilanteissa ohjaajalle sitten iskee jäätävä syyllisyys. Olisinko mä omalla toiminnallani voinut välttää tän?

Mä en vaan tiedä mitä mun sitten pitäis tehdä.. Koiralta alkaa pikkuhiljaa hajota pää. Se on tottunut tekemään asioita, treenaamaan, oppimaan uutta... Parhaani mukaan koitetaan opetella uusia temppuja ja lenkitän koirat eriaikaan, jotta Mersu saisi omaa yksilöllistä aikaa. Silti koirasta huomaa että jokin pilke sen silmäkulmasta on kadonnut.. 

Yritän ajatella asiaa koiran näkökulmasta, mutta palaan aina siihen ongelmaan että koko oireilu on loppujen lopuksi yksi iso mysteeri. Joo koiralla on heikko etuosa, mutta onko siellä jotain muutakin. Mä en tiedä, mutta sen mä tiedän että lisää tutkitaan, heti kun vaan saan päähäni mistä lähteä liikkeelle. 

Mä tiedän että näin ei voi jatkua pitkään. Luultavasti viimeistään syksyllä kun jatkan koulua ja Mersun saama yksilöllinen aika ja tekeminen vähenee, se flippaa totaalisesti. Jos ei niin tuskin se ainakaan parempaan päin menee kun näinkin lyhyessä ajassa toi muutos on huomattava. Oon nyt pyöritellyt päässäni muutamia vaihtoehtoja tulevaisuuden suhteen, mutta en silti todellakaan tiedä mitä mä ton koiran kanssa teen. Voisko tälläset päätökset ulkoistaa jotenkin..

Sä tarviit kolme kertaa pidemmät päivät ja lottovoiton

Mä en tiedä oonko mä maailman ainoa ihminen jolla ei ole sitä "the-rotua" eikä "the-lajia". Mä koen hyvinkin monta rotua omakseni  ja uskon että saisin hyvinkin erityyppisistä koirista itselleni sen sopivan yksilön. Mä tykkään harrastaa ihan liian montaa lajia, niin montaa ettei mulla tasan riitä aika, jaksaminen eikä varsinkaan rahat. 

Miten tällänen tilanne sitten ratkaistaan. No ottamalla yks kahjo kääpiöpinseri ja kaikkeen sopiva dalmatiankoira. Tai niin mä ainakin luulin. Ei kuitenkaan tainnut mennä ihan putkeen kun nyt mulla on kyllä mitä parhain kääpiöpinseri aksailuun, rally-tokoiluun ja kai sen kanssa voi ihan kunnon tokoakin tehdä. Mutta mitä mä sitten sain tuosta pilkullisesta. Erittäin lupaavan harrastuskoiran lajiin kuin lajiin. Lupaavuus ei kuitenkaan riitä, ei ainakaan jos koira ei ole terve.

Tällä hetkellä Mersun tilanne on se että maahanmenot on totaali bannissa hyppyjen lisäksi. Kalenterissa lukee 16.5. luustokuvat, mutta käytännössä Mersun kohdalla kyseessä on hieman normaalia laajempi tutkimus. Jotain ton koiran terveydessä on nimittäin vialla. Se oireilut ei oo hävinnyt mihinkään, päin vastoin jopa ehkä vähän lisääntyneet. Suositulle eläinlääkärille on kuitenkin vaikea saada aikaa, joten kuukausi joudutaan vielä jännittämään. Noh saapahan ne kyynärät ja lonkat sitten virallisena samalla. 

Mitä mä sitten teen jos Mersusta ei oo harrastuksiin.. Mä en todellakaan tiedä. Oon miettinyt uuden harrastuskoiran hankkimistakin, mutta entä jos sen kanssa käy yhtä huono tuuri? Mitä sitten jos mulla on vuoden päästä betty + kaks harrastuskelvotonta koiraa. Huonolla tuurilla Sandrakin on jo menehtynyt siihen mennessä ja päälle tulee yks harrastuskelvoton Luna. Tällänen tilanne olis suoraan sanottuna ihan perseestä.

En kuitenkaan haluis koiraharrastusta lopettaa, varsinkaan nyt kun oon jo vähän päässyt palveluskoira- ja vetolajien maailmaan. Nyt kun mulla ihan oikeesti olis älyttömän paljon intoa harrastaa ja tehdä. Jotain oleellista vaan puuttuu, se koira. 

Mä oon hukassa. Mulla ei oo hajuakaan mitä tehdä jos Mersua ei pystytä parantamaan. Se on ollut kaikkea mitä mä toivoin ja enemmän. Maailman paras pilkkueläin. Rakastettu perheenjäsen ja innokas harrastuskaveri. Tää oireilu on kuitenkin jo nyt muuttanut niin paljon asioita, että mä en oikeastaan edes halua tietää mihin suuntaan me ollaan menossa..

Missä on meidän onni?

Mun oli alunperin tarkoitus koota sunnuntaina koko viikosta yksi postaus, mutta koska asiat harvemmin menee suunnitellusti kirjoittelen jo nyt. Joka tapauksessa viime lauantaina tuli pilkullisella 9 kk täyteen ja kuten sivusta löytyvästä kalenterista voitte päätellä junnuluokka oli tarkoitus korkata jo heti tulevana viikonloppuna. Mutkia tuli kuitenkin matkaan jälleen kerran, joten taitaa junnuluokan korkkaus siirtyä. Aloitetaan kuitenkin alkuviikon tapahtumista ja keskitytään huonoihin uutisiin vähän alempana.

Maanantaina käytiin Leppävaarassa moikkaamassa ensimmäistä Mersu projektiin avuksi tarjoutunutta henkilöä, Lauraa ja tämän Vilma labbista. Käytiin puistossa ja Mersu joutui kopeloitavaksi. Tosi nätisti pilkullinen kyllä antoi kopeloida kun oli saanut ensin jonkin aikaa seurailla Lauraa etäämmältä. Täytyy siis tulevaisuuden näyttelyihin suunnata aina hyvissä ajoin ja antaa Mersun tarkkaila tuomaria ennen kopeloitavaksi joutumista, sillä siitä selkeästi oli apua ainakin tällä kertaa.

Reilu tunnin puistoilun jälkeen alkoi omat jalat ja Mersun tassutkin palella niin lähdettiin pilkullisen kanssa kävelemään kohti kiloa. Mä pääsin auttelemaan siskoa tallitöissä ja Mersu sai pitkästä aikaa hengailla tallilla ja painia Madden kanssa. Pilkullinen käyttäytyi talleilla tosi nätisti niinkuin ennenkin. Hevoset sai olla rauhassa eikä niitä pelättykään enää yhtään. Muutamalle ihmiselle pöhistiin, kun tulivat yllättäen karsinasta tai nurkan takaa, mutta muuten otti ihmisetkin vastaan ihan nätisti. Ihan kelpo tallikoira tuo siis on.

Tiistaina vuorossa olikin sitten kaupunkireissu. Pilkullinen pääsi taas hihnanpäähän kun suunnattiin Helsingin keskustaan seurana tälläkertaa Miranda ja Eka sekä tottakai Netta ja Riesa. Tavattiin rautatieasemalla ja suunnattiin siitä sitten Kamppiin. Tarkoituksena lähinnä nyt vaan pyöriä koirien kanssa hälyssä ja treenata jotain pientä. Ja koska Netalla oli kamera mukana pitihän sitä todistusaineistoakin ottaa. Miranda pääsi myös kopeloimaan Mersua, mikä sujui yhtä kivasti kuin maanantainakin. Hyvillä mielin ja ennenkaikkea toiveikkaana odotan siis projektin jatkoa ja tuloksia.

Koska pennut otti kampissa olevan hälyn vastaan oikein kivasti, eikä kukaan stressaillut yhtään saatiin treenattua jopa vähän odotettua enemmän. Tehtiin muunmuassa Riesan ja Mersun kanssa 2 minuutin paikkamakuu. Molemmat pysy ihan superkivasti paikallaan vaikka meidän ja koirien välistä meni muutamat lastenrattaat ja erilaisia ihmisiä. Ihastelijoitakin saatiin kun pennut niiiiin nätisti pysyivät paikallaan. Ja jotta varmasti kukaan ei voisi sanoa että me ei treenata niin viideksi suunnattiin siitä sitten Hyvinkäälle tokotreeneihin, jossa molemmat teinit oli ihan ylipätevinä! Tehtiin seuruuta 90 asteen käännöksillä ja suoraan, ruutua, luoksetuloa ja jäävistä maahan ja seiso. Käskyjen nopeutta pitää meidän ainakin treenata, mutta muuten meni enemmän kuin hyvin. Miten toi pilkullinen onkin aina niin pätevänä tuolla ohjatuissa. Vaihtaako joku mun koiran välissä tai jotain?

Mahanhan ei tässä liikkeessä ole tarkoitus osua maahan, eihän?

Keskiviikkona oli tarkoitus myöskin suunnata kamppiin  häiriötreenailemaan ja kopeloitavaksi, mutta jäikin se reissu välistä. Nimittäin sekä seuralainen että minä ja Mersu oltiin kipeitä. Ite heräsin neljältä aamulta oksentaan ja aamulenkillä teki mieli itkeä kun huomasin että pilkullinen kulkee todella huonosti konkaten kolmella jalalla. Mitään hajua ei oo mistä tommonen yön aikana ilmestyny jalkavamma olis voinut tulla kun tiistai iltana oli kuitenkin ihan normaali. Keskiviikko maattiin siis pilkullisen kanssa molemmat koko päivä. Toivoen kokoajan että kyseessä olisi vaan joku pieni venähdys. Vielä illalla nukkumaan mennessä olo oli toiveikas sillä jo päivän sisällä tapahtunut parannus oli valtava vaikka kyllä koira vielä epäpuhtaasti liikkuikin.
Tänään aamulla kuitenkin totuus iski silmille. Jotain on vialla. Liike oli ehkä inan parempi kuin eilen, mutta varsinkin hitaassa ravissa ontuminen on todella selkeää. Soitin eläinlääkärille ja kyselin vähän mielipidettä että mitä kannattaisi tehdä. Saatiin ohjeeksi pitää totaalilevossa ja tarkkailla. Jos ei viikonloppuun mennessä oo liike puhdas niin maanantaina lääkäriin. Jos tulee yhtään takapakkia niin sitten pitää mennä lääkäriin jo aiemmin. Nyt siis ei auta muutakun pitää peukut pystyssä ja toivoa että mistään vakavammasta ei ole kyse.

Tilannetta hankaloittaa entisestään meidän Jyväskylän reissu. Meillä kun olis huomenna lähtö Jyväskylään ja lauantaina pitäis olla jo kehässä. Noh kuten varmaan arvaatte me ei kyllä kehässä lauantaina olla ellei jotain ihmeparantumista tapahdu. Jyväskylään kuitenkin lähdetään kun on matkat ja majotukset hoidettu ja sunnuntaina pitää Bettyn kanssa olla kehässä. Täytyy vaan selvittää Jyväskylän eläinlääkärit ja vaikka kannella tota pilkullista tarvittaessa ettei nyt joutuis yhtään ylimäärästä liikkumaan. Lauantaita täytyy vähän miettiä että miten toteutetaan. Tuleeko Mersu näyttelypaikalle häkkiin nukkumaan, vai jääkö majoituspaikkaan.

Nyt ei siis auta muu kuin toivoa parasta ja kirota tätä meidän ainaista huonoa tuuria tän eläimen kanssa. No josko tää täydellisen huonotuurinen ensimmäinen elinvuosi pilkullisen kanssa sitten takais onnellisen pitkän loppu elämän?

Mitä sitten tapahtuu?

Taustatiedoksi voin tietämättömille kertoa että vasen jalkapöytäni on väärin rakentunut, jonka vuoksi olen koko ikäni kävellyt väärin ja kärsinyt jonkin asteisista jalkakivuista. Tänä vuonna "tauti" levisi myös käsiin ja heräsi kysymys onko jalkakivut puhtaasti tuon rakenteellisen vian syytä vai onka kyse isommistakin ongelmista. Vielä ei ole minkään näköistä diagnoosia löytynyt, joten kipujen kanssa koitetaan elellä mahdollisimman normaalisti. Koska en pysty koulua käymään on arki nyt melkoisen koirapainotteista.

Koirat vaikuttavat ihmisiin monella tasolla. Tutkimusten mukaan jo pelkkä koiran katsominen voi saada onnellisemmaksi. Koirien läsnäolo voi rauhoittaa ja lievittää stressiä. Koirat saavat ihmiset liikkumaan ja tuovat seuraa ja turvaa. Se miten koirat vaikuttavat minuun henkilökohtaisesti on kuitenkin ihan oma lukunsa.

Aloitetaan liikunnasta. Ennen kuin siirryin koiramaailmaan oli meillä kotona hevosia, omistin oman ponin ja ratsastin päivittäin. Tein myös paljon tallitöitä, joten liikuttua tuli ja paljon. Olin oikein hyvässä fyysisessä kunnossa. Ongelmat kuitenkin alkoivat heti kun lopetin talleilla käymisen ja luovuin ponistani. Lihakset alkoivat kadota ja jalkakivut muuttuivat sietämättömiksi. Mitä vähemmän liikuin sen kipeämpi olin. Osittain sen takia mutta ennen kaikkea siksi että saisin koiran kautta uuden harrastuksen meille kotiutui loppukesästä 2012 pieni kääpiösnautserin pentu. Aloin käydä fysioterapeutilla ja lenkkeillä koiran kanssa. Hitaasti mutta varmasti jalkakivut alkoivat helpottaa ja kuntoni kohota. Kun koirien määrä kasvoi ja varsinkin nyt kun kotoa löytyy tuo vähän isompi ja energisempi dalmatiankoira niin liikuttua tulee. Enkä voi ikinä olla tarpeeksi kiitollinen koirilleni siitä kuinka ne pakottavat lenkkeilemään huonollakin säällä ja pitävät minut jatkuvasti kunnossa.

Tutkimusten mukaan vahva suhde koiraan parantaa myös ihmissuhdetaitoja. Olen itse ollut ennen hyvinkin huono ihmissuhteissa. Minulla kesti todella pitkään löytää oma minuuteni ja seksuaali-identiteettini. Kun on omasta itsestäänkin niin sekaisin, on miltein mahdotonta ymmärtää muita ihmisiä. Ensimmäinen koirani Luna ei näihin taitoihin juuri auttanut. En ikinä saavuttanut tuon koiran kanssa vahvaa sidettä, en ole vielä tänäpäivänäkään saavuttanut. Sen sijaan Bettyn ja Mersun tultua mukaan kuvioihin olen ihan huomaamattani parantunut myös ihmissuhdeasioissa. Nykyään minulle on helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja tulen toimeen mitä erilaisempien ihmisten kanssa. Koirani ovat paitsi parhaita ystäviäni, myös valtava mahdollisuus tutustua aina vaan uusiin ihmisiin ja luoda lisää kontakteja. Ihmiset tulevat elämääsi ja lähtevät siitä kukin ajallaan. Koirasi ei kuitenkaan ikinä hylkää sinua, ei ennenkuin sen elämä päättyy.

Nyt kun kätenikin ovat alkaneet oireilla ja jouduin pidemmälle sairaslomalle olen jollain tasolla eristäytynyt ihmisistä. Tälläisinä hetkinä osaa arvostaa koirien tuomaa seuraa ihan uudella tavalla. Onhan minulla kavereita ja nyt sairauden edetessä onkin saanut huomata ketkä näistä ystävistä todella ovat niitä jotka välittävät. Parhainta on kuitenkin ollut huomata kuinka keskustelu koirapuistossa tuntemattoman kanssa piristää päivää ja kuinka koiraguruista muodostuu päässäni yhä suurempia idoleita. Ilman koiria makaisin sohvalla luultavasti päivät pitkät yksinäni, mutta nyt nuo nelijalkaiset tuovat automaattisesti ihmisiä minun luokseni. Tai oikeastaan minua ihmisten luokse. Jotenkin tämä sairastelu on vakuuttanut minut yhä enemmän että koirat on se mun juttu. Tavallaan tekisi mieli lopettaa koko koulu ja suunnata koira-alalle. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä kukaan ei tiedä kestääkö mun kroppa näin aktiivista liikuntaa vielä kymmenien vuosien päästä vai olenko mä sähköpyörätuolissa jo lähitulevaisuudessa.

Jokatapauksessa koirat tuovat mun elämään jotain sellaista mitä mikään muu ei kykene antamaan. Niiden seurassa ei edes ehdi murehtia liikoja. Sitä vaan nauttii siitä mitä mulla on. Kun ei voi suunnitella omaa tulevaisuuttaa, on ihanaa kun voi suunnitella sitä koirien kautta. Mitä minä haluan harrastaa ja kuinka pitkälle päästä. Mihin koiralla riittää rahkeet ja kuinka pystyn parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Kun mietin mitä haluan harrastaa koirien kanssa tai mitä treenaan tällä viikolla, en ikinä mieti omaa kuntoani. Teen sen minkä pystyn ja improvisoin. Jos jalat ei tänään tykkää agilityn tiukoista käännöksistä, käännetään harjoitus niin että koira suorittaa suurimman työn. Pidetään harjoitukset lyhyenä ja taukoillaan paljon yms. Ja pakko kai se on myöntää että välillä tulee mentyä myös ihan sillä kehossa virtaavan adrenaliinin voimalla. Yleensä se treenien jälkeinen positiivisuus voittaa kyllä siitä aiheutuneen kivun ja malttaa taas muutaman päivän pysyä poissa treenikentiltä. Onneksi liikunta kuitenkin tuo useimmiten vaan apua kipuihin, ei lisää sitä. Canicross on ehkä ainoa itselle tällähetkellä vähän kyseenalainen harrastuslaji. Halua olisi lajissa lähteä Mersun kanssa kisaamaan asti, mutta en vieläkään ota omasta kehosta selvää onko pidemmän matkan juokseminen hyväksi keholle vai ei. Välillä palaan juoksulenkiltä ilman mitään ongelmia, mutta välillä saatan joutua loppumatkan laajustamaan toista jalkaa keventäen.

Noh jos oma keho on arvoitus niin on kyllä tulevaisuuskin, itseni osalta. Koirien tulevaisuus näyttää oikein hyvältä ja suunnitellulta. Kolmisen vuotta takaperin olin jo valmis luovuttamaan ja kulkemaan pyörätuolissa, enää en. Nyt haluan ainakin yrittää parhaani ja panostaa niihin asioihin jotka minulle ovat tässä elämässä tärkeimpiä. Koiriin.

Epäonnea matkassa osa 2

Paraneminen lähti käyntiin mukavasti. Jo maanantai iltana jaloissa pyöri suhteellisen reipas pentu. Ruoka maistui ja ensimmäisenä yönä tuo nukkui tosi pitkään, vaikka oli iltapäivästä nukkunutkin jo useamman tunnin. Tiistai ja keskiviikko jatkui samaan malliin, ehdin jo melkein huokaista helpotuksesta kunnes keskiviikko iltana aloin ihmetellä miksei koira kakkaa ollenkaan. Hätä numero kakkosta ei siis oltu tehty maanantai illan jälkeen, ja vaikka koira söikin eläinlääkärin määräyksestä hyvin sulavaa keitettyä riisiä ja kanaa/tonnikalaa olisi jotain pitänyt tulla uloskin. Ajattelin kuitenkin odottaa vielä aamuun josko neiti silloin suvaitsisi tehdä tarpeensa.

Tämä aamu ei kuitenkaan alkanut ihan mallikkaasti. Olin viemässä koiraa ulos kun se alkoi kakoa voimakkaasti ja oksensi. Päästiin ulos ja koira oksensi uudemman kerran. Kakkaakaan ei tullut joten jätin kouluun menemisen sikseen ja päätin lähteä viemään koiraa jälleen eläinlääkärille. Saimme ajan yhdeksi ja Mersu pääsi lekurin pöydälle. Koska normaali röntgenkuva oli otettu jo viime viikolla päätimme lääkärin kanssa yhdessä että otetaan tänään varjokuvia. Mersulle siis syötettiin varjoainetta, jonka etenemistä ruuansulatuksessa sitten kuvattiin aina sopivin väliajoin röntgenissä. 

Päivä kului hiljalleen ja kuvia otettiin koirasta yhteensä 4 kappaletta. Ensimmäinen heti varjoaineen syötön jälkeen, toinen puolen tunnin kuluttua, siitä seuraava puolentoista tunnin päästä ja viimeinen vielä tunnin kuluttua. Jostain syystä varjo-ainetta tuppasi ensimmäisissä kuvissa jäämään ruokatorven alueelle, vaikka sen olisi kaiken pitänyt koiran niellessä mennä suoraan mahalaukkuun ja jatkaa siitä matkaansa. Tämä sitten herätti lääkäreiden mielenkiinnon ja ruokatorvestahan se syy tälläkertaa löytyikin. Koiralla todettiin äärimmäisen paha ruokatorven tulehdus.

Mersun sairasloma siis pitenee ja tiukentuu. Ensimmäiset 2 viikkoa ehdotonta lepoa, jonka jälkeen rasitusta lisätään vähitellen koiran paranemisen mukaan. Lääkkeitä saatiin lisää ja antibiootitkin vaihdettiin toisiin. Nyt ei siis auta muutakun pitää peukut pystyssä ja toivoa että koira paranee, eikä mitään komplikaatioita ilmene.

Nyt me kuitenkin tarvitaan kaikki tyhmätkin ehdotukset siitä miten saada tää koira oikeasti lepäämään ja ottamaan rauhassa. Ja millä tavoin purkaa se kaikki energia mitä tossa koirassa on. Seuraavista parista viikosta ei todellakaan tuu helppoo.

Epäonnea matkassa osa 1

Ei mennyt meidän edellis yö ihan putkeen. Pilkullinen aloitti yhdeksän maissa illalla oksennella. Päivälläkin oli muutaman kerran vaahtoa oksentanut, mutta ajattelin että se on vaa syönyt vähän liikaa ruohoa, mitä se tekee aina välillä jos ollaan ulkona pidemmän aikaa ja koiran ulottuvilla ruohoa on. Nyt jotain oli kuitenkin selkeästi vialla sillä koira oksenteli läpi yön 1-6 kertaa tunnissa. Välillä oksennusta ei edes tullut, mutta koira silti kakoi ja sillä oli selkeästi hyvin epämukava olla.

Oireet viittasivat hyvin pitkälti suolitukokseen joten lääkäriin lähdettiin heti aamusta ja saatiinkin päivän ensimmäinen aika eläinlääkärille kello kymmeneksi. Väsynyt ja kipeä pentu, joka kaiken lisäksi vielä väisti lääkäriä ei ollut helpoin tutkittava, mutta rauhallisilla ja päättäväisillä otteilla saatiin pentu pöydälle. Eläinlääkäri tunnusteli koiran mahaa, mutta ei löytänyt kipukohtia. Kuunteli sydämen ja hengityksen. Kaikki oli normaalia. Kuumetta pennulla oli himpun verran, mutta varsinainen ongelmakohta löytyi suusta. Koiran nielu oli todella pahasti ärtynyt ja jos ei muuta niin ainakin todella paha nielutulehdus tällä koiralla oli. 

Varmuuden vuoksi haluttiin kuitenkin vielä ottaa mahasta röntgenkuvat. Luojan kiitos siellä ei mitään näkynyt, mutta pitää kuitenkin muistaa että esimerkiksi pehmolelut ei röntgenkuvissa näy, joten riski on vielä olemassa. Koska paha nielutulehdus kuitenkin voisi yksinäänkin olla syy oksenteluun laitoimme oireet tällä kertaa sen piikkiin. Koiralle niskaan vielä pahoinvointilääke ja kotiin viemisiksi antibioottikuuri sekä mahaa tasapainottavia lääkkeitä.

Sairaslomaa Mersu joutuu nyt viettämään seuraavat 2 viikkoa ja jatkuvassa tarkkailussa pitää olla vielä ainakin tämä ja seuraava päivä, jotta varmasti huomataan jos koiran tila alkaa heiketä. Nyt ei kuitenkaan auta muu kun pitää kaikki peukut pystyssä ja toivoa että tästä selvitään tuolla yhdellä antibiootti kuurilla, eikä mitään suolitukosta tai muuta vakavaa ole.

Viikonlopun dalmatian koirien pentu- ja juniorinäyttely meiltä nyt jää välistä ja treenailuihin tulee totaalitauko. Mutta pääasia on että pentu saadaan kuntoon. Tuun myöhemmin tällä viikolla päivittelemään miten toipuminen on lähtenyt käyntiin, mutta tällä hetkellä mun vieressä makaa todella väsynyt pentu, joka nyt onneksi saa vihdosta viimein nukuttua kunnolla.