Pentumaista

Saatiin Hennalta haaste ja tottakai meikäläinen otti haasteen vastaan!

Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan 3 muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta.

Yhteinen tarinamme Bettyn kanssa alkoi toukokuun toisella viikolla vuonna 2012. Kävin nimittäin tuolloin katsomassa pieniä 2 viikkoisia palleroita ensimmäisen kerran. En muista alkoiko se jo ensimmäisellä kerralla, mutta koska vierailin kasvattajan luona hyvin tiiviisti tuosta eteenpäin aloin jossain vaiheessa huomata että Betty alkoi jo silloin kiintyä minuun ja toi esiin kovan luonteensa. Kun istuin pentujen keskellä lattialla kiilasi pikku-tyttö nopeasti minun ja veljien väliin. Bettyn mielestä en olisi varmaan saanut edes hipaista veljiä vaan kaiken huomion piti mennä vaan ja ainoastaan hänelle. Edelleenkin tuo on vähän mustasukkainen jos rapsuttelen muita koiria tai treenaan toisen koiran kanssa, mutta uskoo kyllä ensimmäisellä käskyllä ja siirtyy taka-alalle.

Koko pikkupentuiän Betty oli mitä helpoin pentu. Erittäin kovaluonteinen ja itsepäinen, mutta helppo motivoida ja rakasti yhdessä tekemistä. Oppi uudet asiat nopeasti ja harvemmin kyseenalaisti minun käskyjäni. Sen sijaan äitiä tuo on kiusannut pienestä pitäen. Heilutellut keskisormea ja painellut menemään. Jo ihan pienenä siis tuli esiin se ihan mahdottoman suuri uskollisuus minua kohtaan. Betty on koko pienen ikänsä ollut mun koira henkeen ja vereen.

Pienenä Betty oli hyvin leikkisä. Se rakasti leikkiä erilaisilla leluilla ja ratkoa sille annettuja tehtäviä. Jostain syystä tää leikkimisinto kuitenkin katosi melko nopeasti, vaikka isä ja emä leikkivät vieläkin kuin pikkupennut. Nykyään ollaan opeteltu leikkimistä uudelleen ja pystyn jopa joissain tilanteissa palkkaamaan lelulla, mutta ei Betty enää leiki kuin harvojen ja valittujen kanssa ja silloinkin vaan vähän aikaa.

Ehdottomasti paras ja hauskin Bettyn pentuaikaisista tavoista on kuitenkin hymyily! Ja voi että olenkin iloinen että tämä tapa säilyi. Pistää meinaan itseäkin hymyilyttään kun vastassa on tämmönen pinseriotus.

Mutta Sitten Mersuun! Pilkullinenhan tuli mulle vasta 11 viikkosena. Eli ihan pikkupikku-pentuaika oli jo mennyt ohi. Ehdin mä kuitenkin kerran ennen Mersun kotiutumista käydä sitä katsomassakin, pari viikkoa takaperin. Tältä kerralta mieleen jäi kuitenkin enemmän ehkä vielä kasvattajan luona olleet velipojat kuin itse päätähti. Mersu nimittäin oli jo tuolloin se joka otti vieraaseen (eli minuun) vähiten kontaktia ja tuli vasta vähän myöhemmin veljien perässä katsomaan ja rapsuteltavaksi. Tämä kuitenkin vakuutti minut, sillä ainoa syy miksi alunperin epäröin ottaa dallua oli juurikin tuo ylisosiaalisuus ja rakastan kaikkia -asenne. Mullekun sopii paremmin nää vähän pidättyväiset koirat. Mutta onneksi tämä pidättyväisyys säilyi (tai harmi jos kasvattajalta kysytään :D) Tottakai kokoajan tehdään töitä että pilkullinen sietäis enemmän ja enemmän vieraiden kosketusta, mutta mulle sopii enemmän kuin hyvin ettei toi ole lähdössä vastaantulevien matkaan tai välitä vieraista ihmisistä treenikentällä.

Jo ihan pienenä Mersulla oli tapana kiivetä joka paikkaan. Nukkumaan piti aina päästä sohvalle tai sängylle, sillä eihän lattialla tai omassa pedissä voinut nukkua ollenkaan. Onneks meillä koirat saa tulla sohville ja sängyille, sillä olis voinu olla pikkunen työ yrittää saada tää apina pysymään lattiatasossa. 12 viikkoinen pikku-mersu keksi mm erittäin kivan tavan kiivetä ikkunalaudalle. Sieltä se sitten pällisteli maailmaa tyytyväisenä, kun omistaja kauhisteli että koska se ikkunalauta romahtaa alta.. Jossain vaiheessa tämä tapa jäi kuitenkin onneksi pois, mutta kyllä tuo kiipeilyhalu on vielä tallella, sillä pariin otteeseen on pilkkueläin lähtenyt agilityhallilla juokseen puomia ominpäin...

Istumatyyli on myös ollut neidillä tälläinen melko naisellinen ihan pienestä pitäen.. Voitte vaan kuvitella mikä vaiva oli opettaa toi koira istumaan suoraan perseellänsä kun silmänräpäyksessä oli jo asento tämä. Noh jos ei muuta niin ainakin huvitettiin tottiskouluttajaa... Ja tosiaan tämä tapa ei ole mihinkään kadonnut. Tottistreeneissä sentään alkaa pikkuhiljaa istua normaalisti, mutta kotosalla ja hallinlaidalla röhnötetään kyllä samaan vanhaan tapaan.

Helppo pentu on Mersu kuitenkin ollut tähän asti. Harmittavan paljon meille on tapahtunut kaikkea huonoa, kuten se irtokoira joka kävi päälle ja noi ruokatorvitulehdusjutut. Takapakkia on siis tullut monessa asiassa ja mikään helpoin lapsuus ei pilkullisella ollut, mutta nyt alkaa näyttää jo melkoisen valoisalta. Kauhulla odotetaan sitä alati lisääntyvää teiniperseilyä..

Ja koska haaste piti heittää eteenpäin, toivon että saan lähiaikoina selailla pentukuvia ja lukea pentukertomuksia seuraavista blogeista: Maailman Laidalla , Hirmuriesan matkassa ja Born To Be Beast