Jotain uutta

Kuten varmaan huomaatte blogin ulkoasu on kokenut täydellisen muutoksen. Koirien ja omaa esittelysivua olisi tarkoitus vielä vähän fiksailla jossain välissä mutta muuten on aika lailla jo valmista. Kommenttia saa heittää ja parannusehdotuksia toki myös jos tulee mieleen! Muista uudistuksista sen verran että blogilta löytyy nyt myös facebook-sivut ja sivupalkista linkit myös instagramiin ja petsieen. Käykää siis rohkeasti tykkäämässä niin pysytte paremmin kartalla meidän menoista.

Aemmin mainitsin että me panostetaan tokoon ja niin me ollaan myös tehty! Tiistain ohjatuista kasasin teille pientä videota. Mitkään onnistuneimmat treenit noi ei tosiaan ollut. Koira oli vähän heikossa vireessä, mutta näkee nyt edes vähän missä me mennään. Alotettiin myöskin mun kauheesti välttelemän noudon opettamista, mutta hyvinhän se lähti käyntiin. Seuraavaksi pitäisi vaan saada tuo tuomaan tunnari mulle käteen asti niinkuin se tuo lelutkin. Onneks meillä ei kuitenkaan oo mikään kiire!

Jotkut koiranäyttelyt siellä vissiin oli?

Me päästiin kuin päästiinkin viikonlopuksi Jyväskylään. Ja mikä kaikkein parasta Mersu koki perjantain aikana jonkun ihmeparantumisen ja päästiin lauantaina sen kanssa kehään. Liekö sitten ollut niitä paljon arvailtuja kasvukipuja tai joku venähdys, mutta joka tapauksessa säikähdyksellä selvittiin. Vielä otetaan kuitenkin ihan rennosti varmuuden vuoksi. Jätetään pidemmät lenkit, juoksemiset ja muut toistaiseksi ja keskitytään vaikkapa tokoon taas vähän enemmän.

Mutta joo takaisin asiaan! Lauantaina suunnattiin siiis näyttelypaikalle Mersun ja Riesan kanssa. Dallukehä oli reippaasti myöhässä joten päädyin esittämään Riesaa belgikehälle. Nähtiin Mersun veljeä Ricoa ja ja kierreltiin näyttelyalueella. Ihme ja kumma mitään ylimääräistä ei tarttunut mukaan, ainoastaan pussillinen nameja. Joskus kahden jälkeen alkoi sitten vihdoin lähestyä Mersunkin vuoro ja me pilkullisen kanssa jo odoteltiin omaa vuoroamme kehän laidalla. Kunnes vasenkäteni sanoi itsensä irti ja alkoi kipuilla todella voimakkaasti. Muutamat paniikkisoitot Netalle joka ei tietenkään vastannut pariin ensimmäiseen puheluun kun oli sakemannikehällä... Parin minuutin pakokauhu ja sain Netan kiinni. Sovittiin että mä esitän Mersun kokoomassa ja jos/kun mun käsi sen jälkeen ei toimi enää millään tasolla niin Netta vie ton yksilöarvosteluun. Kokooma meni ihan kivasti. Mersu ei väistänyt tuomaria ja seisoi ihan kivasti. Ainakin siihen nähden että handlerin käsi tärisi todella pahasti ja keskittyminen oli jossain ihan muualla kuin koirassa. Selvittiin kuitenkin hengissä pois kehästä ja sain koiran Netalle joka ei siis oo ikinä edes testannut esittää Mersua tai ylipäätänsä dalmatiankoiraa. Noh hengissä noi kehästä kuitenkin selvis. Mersu ei väistäny tuomaria ja esiinty muutenkin ihan kivasti. Okei juokseminen nyt oli vähän mitä oli kun meikäläinen unohtu istumaan kehän laidalle ja tottakai toi olis halunnu vaan kirmata suoraan mun syliin..... Pakenin siispä hetkeksi paikalta ja loppuseisotus menikin melkein kaksoishandlauksen piikkiin kun meikäläinen seisoo kehän laidalla tirskuen ja Mersu tuijottaa mua häntäheiluen. Mutta hei se seiso saakelin hienosti vaikka selkeesti oliskin halunnu tulla mun tykö. 

EH saatiin niinkuin velipoikakin. Erittäin tyytyväinen oon kuitenkin sillä ei todellakaan ollut mikään erimaattituomari ja Mersu kuitenkin just 9 kk täyttäny kesken kasvunen kakara. Arvostelu oli oikein kiva ja innolla odotankin tulevaisuuden näytelmiä varsinkin nyt kun näyttäis siltä ettei toi ainakaan kaikkia tuomareita väistä! 

Very good type. Quite narrow at the moment. Enough bones. Goos proportions. Narrow muzzle. Scissors bite. Quite high-set ears. Good neck and topline. Needs time to develope in chest. Enough angulations. Could show more power in movements. Good colour.

Irina Poletaeva

Ja koska jostain kumman syystä kääkät ja dallut oli eri päivinä johti tiemme sunnuntainakin näyttelypaikalle. Betty tuli kasvattajan kyydissä paikalle jo ennen yhdeksää, me Mersun kanssa vasta siinä kymmenen maissa. Jo heti aamulla Bettystä huomasi että nyt ei ollut hyvä päivä. Se ei ollut saanut aamuruokaa ja joku oli unohtanut leikata kynnetkin. Näyttelypaikalla kynsienleikkuu ei ainakaan parantanut pikkupinserin fiilistä vaan kehään mennessä tilanne oli jo lähes kaaoottinen. 

Me ei osattu seistä, ei ravata hihnassa.. Koko bettyn olemus huokui sitä kuinka se kulki keskisormipystyssä lällätellen mulle siitä että olin pistänyt sen hoitoon ennen näytelmiä. Tätä kun ei arvon neidille todellakaan saisi tehdä... Kaiken kukkuraksi tuo idioottivarma pöytäkoira meni ja väisti tuomaria, nostaen samalla päänsä ylös jolloin sen hampaat näkyi (Bettyllä siis näkyy hampaat jos se katsoo ylöspäin. Vähän turhan iso purukalusto tai jotain? :D) Joka tapauksessa arvon tuomari sitten otti tästä kunnolla nokkiinsa ja hypähti taaksepäin. Ilmeisesti luuli että Betty näytti sille hammasta. Saatiin H huonolla arvostelulla eikä tuomari viitsinyt edes sivuliikkeitä katsoa tuolta yksilöarvostelussa vaikka muilta katsoi.

Noh eihän siinä mitään sitten. Me räkätettiin kasvattajan kanssa tolle idioottipinserille joka kehän jälkeen yllättäen osaskin seistä kun tatti paikallaan ja antoi tuntemattomien kopeloida ja räplätä hampaita.. Bettyn kosto siis onnistui ja kostoonsa tyytyväisenä pikkupinseri kulki loppupäivän pää pystyssä kuin mikäkin voittaja. Täytynee siis käydä vielä ennen pentuja ainakin yksi ERI tai edes EH tuolle hakemassa, eihän tämmöseen kehtaa  lopettaa....Nyt tulee kuitenkin vähän pidempi näyttelytauko kun ainoastaan Tampere KV:seen on ilmot laitettu. Lahti KV on vielä mietinnässä mutta täytynee katsella sitä ja noita muita näytelmiä vielä tarkemmin.

Missä on meidän onni?

Mun oli alunperin tarkoitus koota sunnuntaina koko viikosta yksi postaus, mutta koska asiat harvemmin menee suunnitellusti kirjoittelen jo nyt. Joka tapauksessa viime lauantaina tuli pilkullisella 9 kk täyteen ja kuten sivusta löytyvästä kalenterista voitte päätellä junnuluokka oli tarkoitus korkata jo heti tulevana viikonloppuna. Mutkia tuli kuitenkin matkaan jälleen kerran, joten taitaa junnuluokan korkkaus siirtyä. Aloitetaan kuitenkin alkuviikon tapahtumista ja keskitytään huonoihin uutisiin vähän alempana.

Maanantaina käytiin Leppävaarassa moikkaamassa ensimmäistä Mersu projektiin avuksi tarjoutunutta henkilöä, Lauraa ja tämän Vilma labbista. Käytiin puistossa ja Mersu joutui kopeloitavaksi. Tosi nätisti pilkullinen kyllä antoi kopeloida kun oli saanut ensin jonkin aikaa seurailla Lauraa etäämmältä. Täytyy siis tulevaisuuden näyttelyihin suunnata aina hyvissä ajoin ja antaa Mersun tarkkaila tuomaria ennen kopeloitavaksi joutumista, sillä siitä selkeästi oli apua ainakin tällä kertaa.

Reilu tunnin puistoilun jälkeen alkoi omat jalat ja Mersun tassutkin palella niin lähdettiin pilkullisen kanssa kävelemään kohti kiloa. Mä pääsin auttelemaan siskoa tallitöissä ja Mersu sai pitkästä aikaa hengailla tallilla ja painia Madden kanssa. Pilkullinen käyttäytyi talleilla tosi nätisti niinkuin ennenkin. Hevoset sai olla rauhassa eikä niitä pelättykään enää yhtään. Muutamalle ihmiselle pöhistiin, kun tulivat yllättäen karsinasta tai nurkan takaa, mutta muuten otti ihmisetkin vastaan ihan nätisti. Ihan kelpo tallikoira tuo siis on.

Tiistaina vuorossa olikin sitten kaupunkireissu. Pilkullinen pääsi taas hihnanpäähän kun suunnattiin Helsingin keskustaan seurana tälläkertaa Miranda ja Eka sekä tottakai Netta ja Riesa. Tavattiin rautatieasemalla ja suunnattiin siitä sitten Kamppiin. Tarkoituksena lähinnä nyt vaan pyöriä koirien kanssa hälyssä ja treenata jotain pientä. Ja koska Netalla oli kamera mukana pitihän sitä todistusaineistoakin ottaa. Miranda pääsi myös kopeloimaan Mersua, mikä sujui yhtä kivasti kuin maanantainakin. Hyvillä mielin ja ennenkaikkea toiveikkaana odotan siis projektin jatkoa ja tuloksia.

Koska pennut otti kampissa olevan hälyn vastaan oikein kivasti, eikä kukaan stressaillut yhtään saatiin treenattua jopa vähän odotettua enemmän. Tehtiin muunmuassa Riesan ja Mersun kanssa 2 minuutin paikkamakuu. Molemmat pysy ihan superkivasti paikallaan vaikka meidän ja koirien välistä meni muutamat lastenrattaat ja erilaisia ihmisiä. Ihastelijoitakin saatiin kun pennut niiiiin nätisti pysyivät paikallaan. Ja jotta varmasti kukaan ei voisi sanoa että me ei treenata niin viideksi suunnattiin siitä sitten Hyvinkäälle tokotreeneihin, jossa molemmat teinit oli ihan ylipätevinä! Tehtiin seuruuta 90 asteen käännöksillä ja suoraan, ruutua, luoksetuloa ja jäävistä maahan ja seiso. Käskyjen nopeutta pitää meidän ainakin treenata, mutta muuten meni enemmän kuin hyvin. Miten toi pilkullinen onkin aina niin pätevänä tuolla ohjatuissa. Vaihtaako joku mun koiran välissä tai jotain?

Mahanhan ei tässä liikkeessä ole tarkoitus osua maahan, eihän?

Keskiviikkona oli tarkoitus myöskin suunnata kamppiin  häiriötreenailemaan ja kopeloitavaksi, mutta jäikin se reissu välistä. Nimittäin sekä seuralainen että minä ja Mersu oltiin kipeitä. Ite heräsin neljältä aamulta oksentaan ja aamulenkillä teki mieli itkeä kun huomasin että pilkullinen kulkee todella huonosti konkaten kolmella jalalla. Mitään hajua ei oo mistä tommonen yön aikana ilmestyny jalkavamma olis voinut tulla kun tiistai iltana oli kuitenkin ihan normaali. Keskiviikko maattiin siis pilkullisen kanssa molemmat koko päivä. Toivoen kokoajan että kyseessä olisi vaan joku pieni venähdys. Vielä illalla nukkumaan mennessä olo oli toiveikas sillä jo päivän sisällä tapahtunut parannus oli valtava vaikka kyllä koira vielä epäpuhtaasti liikkuikin.
Tänään aamulla kuitenkin totuus iski silmille. Jotain on vialla. Liike oli ehkä inan parempi kuin eilen, mutta varsinkin hitaassa ravissa ontuminen on todella selkeää. Soitin eläinlääkärille ja kyselin vähän mielipidettä että mitä kannattaisi tehdä. Saatiin ohjeeksi pitää totaalilevossa ja tarkkailla. Jos ei viikonloppuun mennessä oo liike puhdas niin maanantaina lääkäriin. Jos tulee yhtään takapakkia niin sitten pitää mennä lääkäriin jo aiemmin. Nyt siis ei auta muutakun pitää peukut pystyssä ja toivoa että mistään vakavammasta ei ole kyse.

Tilannetta hankaloittaa entisestään meidän Jyväskylän reissu. Meillä kun olis huomenna lähtö Jyväskylään ja lauantaina pitäis olla jo kehässä. Noh kuten varmaan arvaatte me ei kyllä kehässä lauantaina olla ellei jotain ihmeparantumista tapahdu. Jyväskylään kuitenkin lähdetään kun on matkat ja majotukset hoidettu ja sunnuntaina pitää Bettyn kanssa olla kehässä. Täytyy vaan selvittää Jyväskylän eläinlääkärit ja vaikka kannella tota pilkullista tarvittaessa ettei nyt joutuis yhtään ylimäärästä liikkumaan. Lauantaita täytyy vähän miettiä että miten toteutetaan. Tuleeko Mersu näyttelypaikalle häkkiin nukkumaan, vai jääkö majoituspaikkaan.

Nyt ei siis auta muu kuin toivoa parasta ja kirota tätä meidän ainaista huonoa tuuria tän eläimen kanssa. No josko tää täydellisen huonotuurinen ensimmäinen elinvuosi pilkullisen kanssa sitten takais onnellisen pitkän loppu elämän?

Haluatko sinä auttaa?

Hei te kaikki minulle tutut lukijat, täysin tuntemattomat ja immeiset jota me ei olle livenä vielä nähty. Nyt kaivattaisiin teidän apuanne! Kuten varmaan tiesitte Mersu on luonteeltaan melkoisen pidättyväinen yksilö eikä todellakaan nauti vieraiden kosketuksesta. Se ei vapaaehtoisesti ota vieraisiin juuri ollenkaan kontaktia ja saattaa jonkun mielestä olla jopa puhtaasti arkakin. Olen kuitenkin päättänyt tarttua härkää sarvista ja ainakin yrittää saada tuon koiran sietokykyä vieraita kohtaan paremmaksi. Sillä mä yhäkin jaksan uskoa, että jos me tarpeeksi paljon jaksetaan nähdä vaivaa koira pääsee peloistaan eroon. Mersun "arkuus" on kun vähän erilaista. Se on perusluonteeltaan oikein reipas ja rohkea, mutta tietyt tilanteet vaan ovat sille normaalia hankalampia.

Lähestyn ongelmaa kolmelta eri kantilta:

A. Miten koira suhtautuu ihmismassoihin?
B. Miten se suhtautuu siihen kohdistuvaan huomioon ja kosketuksiin?
C. Miten se suhtautuu ihmisiin jotka eivät sitä huomioi?

Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä että tulemme jatkossa tekemään kolmenlaisia harjoituksia, pikkuhiljaa vaikeuttaen. Kohta A. on meidän pienin murheemme. Mersu kulkee kaupungilla mukana ongelmitta jalan vieressä ja matkustaa metrossa ja junassa nätisti. Se ei kuitenkaan ole niin rento kuin haluaisin ja  se ottaa liikaa häiriötä ympäröivistä ihmisistä. Tästä edespäin pyrin siis käymään vähintään kerran viikossa Mersun kanssa jonkinlaisessa ihmishälyssä. Luultavimmin Helsingin keskusta tulee olemaan ykköstreenipaikkamme, mutta pyrimme käymään mahdollisimman monissa eri paikoissa ja erilaisessa häiriössä. Tämän osion treenit voimme hoitaa yksinkin, mutta parhainta olisi jos saisin ainakin välillä mukaan jonkun (Mersulle tutun) koirakon, joka on tottunut hälyyn ja osaa varmasti ottaa rauhassa. Tai jos joku haluaa ihan vaan vaikka tulla kahviseuraksi niin sekin sopii enemmän kuin hyvin.

B. Osioon kaipaamme ehdottomasti eniten apua. Tarvitsen siis kaikki tuntemattomat ja puolitutut kopeloimaan tuota koiraa minun ohjeideni mukaisesti. Ihmisestä riippuen nämä harjoituikset voivat kestää parista minuutista pariin tuntiin. Kenenkään ei kuitenkaan parin minuutin takia tänne tarvitse tulla vaan voidaan käydä samalla lenkillä, treenata jotakin tai viedä koiria riehumaan jonnekin. Tai sitten vaihtoehtoisesti voidaan sopia tapaaminen jonkun tapahtuman yhteyteen, ihan miten sinulle sopii.

Ihmiset jotka eivät Mersua huomioi, ovat pilkulliselle käytännössä yhdentekeviä. Haluaisin kuitenkin vahvistaa sitä että tuo uskaltaisi mennä moikkaamaan vieraita rohkeammin. Eli harjoituksissa C. lähdemme lisäämään koiran luontaista uteliaisuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa yhdessä lenkkeilyä ja oleskelua, niin että aina kun Mersu vapaaehtoisesti ilmaan minkään näköistä painostusta ottaa vieraaseen kontaktia se saa tältä palkan. Koiran ehdoilla sitten pikkuhiljaa nostetaan kriteereitä mistä sen palkan saakaan. Tarkoituksena ei ole saada koirasta kaikkien syliin hyppivää pusukonetta, vaan yksinkertaisesti saada koira luottamaan itseensä ja muihin ihmisiin enemmän.

Me pyydetään Mersun kanssa kauniisti ja toivotaan että mahdollisimman moni on kiinnostunut auttamaan. Pääsääntöisestihän me heilutaan Järvenpäässä, mutta liikutaan Helsinki-Espoo-Hyvinkää välillä paljonkin ja silloin tällöin myös Tampereen suunnalla. Ja onhan meillä tulossa toi Jyväskylän keikkakin, joten kaikki kynnelle kykenevät ottakaanhan yhteyttä! Ja mikäli nyt käy niin hassusti että olisit kiinnostunut auttamaan, mutta asustelet jossain aivan julmetun kaukana niin hihkaise silti, ties vaikka eksyttäisiin joskus sinnekin suunnille.

Mitä sitten tapahtuu?

Taustatiedoksi voin tietämättömille kertoa että vasen jalkapöytäni on väärin rakentunut, jonka vuoksi olen koko ikäni kävellyt väärin ja kärsinyt jonkin asteisista jalkakivuista. Tänä vuonna "tauti" levisi myös käsiin ja heräsi kysymys onko jalkakivut puhtaasti tuon rakenteellisen vian syytä vai onka kyse isommistakin ongelmista. Vielä ei ole minkään näköistä diagnoosia löytynyt, joten kipujen kanssa koitetaan elellä mahdollisimman normaalisti. Koska en pysty koulua käymään on arki nyt melkoisen koirapainotteista.

Koirat vaikuttavat ihmisiin monella tasolla. Tutkimusten mukaan jo pelkkä koiran katsominen voi saada onnellisemmaksi. Koirien läsnäolo voi rauhoittaa ja lievittää stressiä. Koirat saavat ihmiset liikkumaan ja tuovat seuraa ja turvaa. Se miten koirat vaikuttavat minuun henkilökohtaisesti on kuitenkin ihan oma lukunsa.

Aloitetaan liikunnasta. Ennen kuin siirryin koiramaailmaan oli meillä kotona hevosia, omistin oman ponin ja ratsastin päivittäin. Tein myös paljon tallitöitä, joten liikuttua tuli ja paljon. Olin oikein hyvässä fyysisessä kunnossa. Ongelmat kuitenkin alkoivat heti kun lopetin talleilla käymisen ja luovuin ponistani. Lihakset alkoivat kadota ja jalkakivut muuttuivat sietämättömiksi. Mitä vähemmän liikuin sen kipeämpi olin. Osittain sen takia mutta ennen kaikkea siksi että saisin koiran kautta uuden harrastuksen meille kotiutui loppukesästä 2012 pieni kääpiösnautserin pentu. Aloin käydä fysioterapeutilla ja lenkkeillä koiran kanssa. Hitaasti mutta varmasti jalkakivut alkoivat helpottaa ja kuntoni kohota. Kun koirien määrä kasvoi ja varsinkin nyt kun kotoa löytyy tuo vähän isompi ja energisempi dalmatiankoira niin liikuttua tulee. Enkä voi ikinä olla tarpeeksi kiitollinen koirilleni siitä kuinka ne pakottavat lenkkeilemään huonollakin säällä ja pitävät minut jatkuvasti kunnossa.

Tutkimusten mukaan vahva suhde koiraan parantaa myös ihmissuhdetaitoja. Olen itse ollut ennen hyvinkin huono ihmissuhteissa. Minulla kesti todella pitkään löytää oma minuuteni ja seksuaali-identiteettini. Kun on omasta itsestäänkin niin sekaisin, on miltein mahdotonta ymmärtää muita ihmisiä. Ensimmäinen koirani Luna ei näihin taitoihin juuri auttanut. En ikinä saavuttanut tuon koiran kanssa vahvaa sidettä, en ole vielä tänäpäivänäkään saavuttanut. Sen sijaan Bettyn ja Mersun tultua mukaan kuvioihin olen ihan huomaamattani parantunut myös ihmissuhdeasioissa. Nykyään minulle on helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja tulen toimeen mitä erilaisempien ihmisten kanssa. Koirani ovat paitsi parhaita ystäviäni, myös valtava mahdollisuus tutustua aina vaan uusiin ihmisiin ja luoda lisää kontakteja. Ihmiset tulevat elämääsi ja lähtevät siitä kukin ajallaan. Koirasi ei kuitenkaan ikinä hylkää sinua, ei ennenkuin sen elämä päättyy.

Nyt kun kätenikin ovat alkaneet oireilla ja jouduin pidemmälle sairaslomalle olen jollain tasolla eristäytynyt ihmisistä. Tälläisinä hetkinä osaa arvostaa koirien tuomaa seuraa ihan uudella tavalla. Onhan minulla kavereita ja nyt sairauden edetessä onkin saanut huomata ketkä näistä ystävistä todella ovat niitä jotka välittävät. Parhainta on kuitenkin ollut huomata kuinka keskustelu koirapuistossa tuntemattoman kanssa piristää päivää ja kuinka koiraguruista muodostuu päässäni yhä suurempia idoleita. Ilman koiria makaisin sohvalla luultavasti päivät pitkät yksinäni, mutta nyt nuo nelijalkaiset tuovat automaattisesti ihmisiä minun luokseni. Tai oikeastaan minua ihmisten luokse. Jotenkin tämä sairastelu on vakuuttanut minut yhä enemmän että koirat on se mun juttu. Tavallaan tekisi mieli lopettaa koko koulu ja suunnata koira-alalle. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä kukaan ei tiedä kestääkö mun kroppa näin aktiivista liikuntaa vielä kymmenien vuosien päästä vai olenko mä sähköpyörätuolissa jo lähitulevaisuudessa.

Jokatapauksessa koirat tuovat mun elämään jotain sellaista mitä mikään muu ei kykene antamaan. Niiden seurassa ei edes ehdi murehtia liikoja. Sitä vaan nauttii siitä mitä mulla on. Kun ei voi suunnitella omaa tulevaisuuttaa, on ihanaa kun voi suunnitella sitä koirien kautta. Mitä minä haluan harrastaa ja kuinka pitkälle päästä. Mihin koiralla riittää rahkeet ja kuinka pystyn parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Kun mietin mitä haluan harrastaa koirien kanssa tai mitä treenaan tällä viikolla, en ikinä mieti omaa kuntoani. Teen sen minkä pystyn ja improvisoin. Jos jalat ei tänään tykkää agilityn tiukoista käännöksistä, käännetään harjoitus niin että koira suorittaa suurimman työn. Pidetään harjoitukset lyhyenä ja taukoillaan paljon yms. Ja pakko kai se on myöntää että välillä tulee mentyä myös ihan sillä kehossa virtaavan adrenaliinin voimalla. Yleensä se treenien jälkeinen positiivisuus voittaa kyllä siitä aiheutuneen kivun ja malttaa taas muutaman päivän pysyä poissa treenikentiltä. Onneksi liikunta kuitenkin tuo useimmiten vaan apua kipuihin, ei lisää sitä. Canicross on ehkä ainoa itselle tällähetkellä vähän kyseenalainen harrastuslaji. Halua olisi lajissa lähteä Mersun kanssa kisaamaan asti, mutta en vieläkään ota omasta kehosta selvää onko pidemmän matkan juokseminen hyväksi keholle vai ei. Välillä palaan juoksulenkiltä ilman mitään ongelmia, mutta välillä saatan joutua loppumatkan laajustamaan toista jalkaa keventäen.

Noh jos oma keho on arvoitus niin on kyllä tulevaisuuskin, itseni osalta. Koirien tulevaisuus näyttää oikein hyvältä ja suunnitellulta. Kolmisen vuotta takaperin olin jo valmis luovuttamaan ja kulkemaan pyörätuolissa, enää en. Nyt haluan ainakin yrittää parhaani ja panostaa niihin asioihin jotka minulle ovat tässä elämässä tärkeimpiä. Koiriin.

Pentumaista

Saatiin Hennalta haaste ja tottakai meikäläinen otti haasteen vastaan!

Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan 3 muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta.

Yhteinen tarinamme Bettyn kanssa alkoi toukokuun toisella viikolla vuonna 2012. Kävin nimittäin tuolloin katsomassa pieniä 2 viikkoisia palleroita ensimmäisen kerran. En muista alkoiko se jo ensimmäisellä kerralla, mutta koska vierailin kasvattajan luona hyvin tiiviisti tuosta eteenpäin aloin jossain vaiheessa huomata että Betty alkoi jo silloin kiintyä minuun ja toi esiin kovan luonteensa. Kun istuin pentujen keskellä lattialla kiilasi pikku-tyttö nopeasti minun ja veljien väliin. Bettyn mielestä en olisi varmaan saanut edes hipaista veljiä vaan kaiken huomion piti mennä vaan ja ainoastaan hänelle. Edelleenkin tuo on vähän mustasukkainen jos rapsuttelen muita koiria tai treenaan toisen koiran kanssa, mutta uskoo kyllä ensimmäisellä käskyllä ja siirtyy taka-alalle.

Koko pikkupentuiän Betty oli mitä helpoin pentu. Erittäin kovaluonteinen ja itsepäinen, mutta helppo motivoida ja rakasti yhdessä tekemistä. Oppi uudet asiat nopeasti ja harvemmin kyseenalaisti minun käskyjäni. Sen sijaan äitiä tuo on kiusannut pienestä pitäen. Heilutellut keskisormea ja painellut menemään. Jo ihan pienenä siis tuli esiin se ihan mahdottoman suuri uskollisuus minua kohtaan. Betty on koko pienen ikänsä ollut mun koira henkeen ja vereen.

Pienenä Betty oli hyvin leikkisä. Se rakasti leikkiä erilaisilla leluilla ja ratkoa sille annettuja tehtäviä. Jostain syystä tää leikkimisinto kuitenkin katosi melko nopeasti, vaikka isä ja emä leikkivät vieläkin kuin pikkupennut. Nykyään ollaan opeteltu leikkimistä uudelleen ja pystyn jopa joissain tilanteissa palkkaamaan lelulla, mutta ei Betty enää leiki kuin harvojen ja valittujen kanssa ja silloinkin vaan vähän aikaa.

Ehdottomasti paras ja hauskin Bettyn pentuaikaisista tavoista on kuitenkin hymyily! Ja voi että olenkin iloinen että tämä tapa säilyi. Pistää meinaan itseäkin hymyilyttään kun vastassa on tämmönen pinseriotus.

Mutta Sitten Mersuun! Pilkullinenhan tuli mulle vasta 11 viikkosena. Eli ihan pikkupikku-pentuaika oli jo mennyt ohi. Ehdin mä kuitenkin kerran ennen Mersun kotiutumista käydä sitä katsomassakin, pari viikkoa takaperin. Tältä kerralta mieleen jäi kuitenkin enemmän ehkä vielä kasvattajan luona olleet velipojat kuin itse päätähti. Mersu nimittäin oli jo tuolloin se joka otti vieraaseen (eli minuun) vähiten kontaktia ja tuli vasta vähän myöhemmin veljien perässä katsomaan ja rapsuteltavaksi. Tämä kuitenkin vakuutti minut, sillä ainoa syy miksi alunperin epäröin ottaa dallua oli juurikin tuo ylisosiaalisuus ja rakastan kaikkia -asenne. Mullekun sopii paremmin nää vähän pidättyväiset koirat. Mutta onneksi tämä pidättyväisyys säilyi (tai harmi jos kasvattajalta kysytään :D) Tottakai kokoajan tehdään töitä että pilkullinen sietäis enemmän ja enemmän vieraiden kosketusta, mutta mulle sopii enemmän kuin hyvin ettei toi ole lähdössä vastaantulevien matkaan tai välitä vieraista ihmisistä treenikentällä.

Jo ihan pienenä Mersulla oli tapana kiivetä joka paikkaan. Nukkumaan piti aina päästä sohvalle tai sängylle, sillä eihän lattialla tai omassa pedissä voinut nukkua ollenkaan. Onneks meillä koirat saa tulla sohville ja sängyille, sillä olis voinu olla pikkunen työ yrittää saada tää apina pysymään lattiatasossa. 12 viikkoinen pikku-mersu keksi mm erittäin kivan tavan kiivetä ikkunalaudalle. Sieltä se sitten pällisteli maailmaa tyytyväisenä, kun omistaja kauhisteli että koska se ikkunalauta romahtaa alta.. Jossain vaiheessa tämä tapa jäi kuitenkin onneksi pois, mutta kyllä tuo kiipeilyhalu on vielä tallella, sillä pariin otteeseen on pilkkueläin lähtenyt agilityhallilla juokseen puomia ominpäin...

Istumatyyli on myös ollut neidillä tälläinen melko naisellinen ihan pienestä pitäen.. Voitte vaan kuvitella mikä vaiva oli opettaa toi koira istumaan suoraan perseellänsä kun silmänräpäyksessä oli jo asento tämä. Noh jos ei muuta niin ainakin huvitettiin tottiskouluttajaa... Ja tosiaan tämä tapa ei ole mihinkään kadonnut. Tottistreeneissä sentään alkaa pikkuhiljaa istua normaalisti, mutta kotosalla ja hallinlaidalla röhnötetään kyllä samaan vanhaan tapaan.

Helppo pentu on Mersu kuitenkin ollut tähän asti. Harmittavan paljon meille on tapahtunut kaikkea huonoa, kuten se irtokoira joka kävi päälle ja noi ruokatorvitulehdusjutut. Takapakkia on siis tullut monessa asiassa ja mikään helpoin lapsuus ei pilkullisella ollut, mutta nyt alkaa näyttää jo melkoisen valoisalta. Kauhulla odotetaan sitä alati lisääntyvää teiniperseilyä..

Ja koska haaste piti heittää eteenpäin, toivon että saan lähiaikoina selailla pentukuvia ja lukea pentukertomuksia seuraavista blogeista: Maailman Laidalla , Hirmuriesan matkassa ja Born To Be Beast