Laumavietistä

Kävin viime lauantaina Juha Korrin pitämässä laumaviettiseminaarissa ja koska aihe oli erittäin mielenkiintoinen ja herätti ajattelemaan asioita taas hieman uudelta kantilta ajattelin kirjoittaa asiasta ihan oman postauksensa. En lähde avaamaan liki 7 tunnin seminaaria kovin yksityiskohtaisesti, vaan kerron enemmän miten seminaari muutti ja muuttaa arkea ja treenailua meillä ja näiden koirien kanssa.

Laumavietti saattaa osalle kuitenkin olla vieras käsite, joten alkuun hieman teoriaa. Laumavietti on koiran yksi sisäsyntyisistä vieteistä ja se löytyy jokaiselta koiralta. Tätä viettiä kannattaisikin ehdottomasti hyödyntää, sillä se menee valintatilanteissa lähes aina muiden viettien edelle. Laumavietin käyttö ei kuitenkaan ole aina ihan yksinkertaista. On toki olemassa ihmisiä jotka ovat luonnostaan lahjakkaita johtajia, ihmisiä jotka ansaitsevat koiran kuin koiran kunnioituksen sormia napsauttamalla. Kaikki eivät kuitenkaan ole synnynnäisen lahjakkaita johtajia, vaan silloin tätä asiaa täytyy ajatella ja harjoittaa. Oppia olemaan hyvä johtaja.

Laumavietissä pelataan siis johtajan suosiolla.  Koira tekee väärin -> joutuu ohjaajan epäsuosioon tai toimii oikein -> pääsee ohjaajan suosioon. Jotta koira oppisi arvostamaan johtajan suosiota eli esimerkiksi kehuja täytyy johtajan ansaita paikkansa koiran silmissä. Toisaalta johtajan tulee myös olla uskottava, jotta koira todella tahtoo olla ohjaajan suosiossa, jolloin se välttää epäsuosiota ja tottelee.

Minulla on kaksi hyvin erilaista koiraa jos ajattelen koiriani laumavietin näkövinkkelistä. Betty omaa hyvinkin vahvan laumavietin mutta ei tippaakaan miellyttämishalua.  Sitten on Biitti jolla on palveluskoiraksi erittäin alhainen laumavietti mutta vahva miellyttämishalu. Molemmat on opetettu hyvin vahvasti palkalle, sillä en ole oikeasti osannut käyttää laumaviettiä hyväkseni. Nyt kuitenkin tiedän mitä lähteä työstämään ja toivonmukaan tulevaisuudessa meilläkin pelataan yhä enemmän ja enemmän laumavietillä.

Minä en ole luonnostaan hyvä johtaja, mutten onneksi ihan toivotonkaan tapaus. Ei siis muuta kuin harjoittelemaan. Käytännössä tämä tarkoittaa huomion kiinnittämistä ihan arjen pieniin asioihin. Koirieni tulee saada minun lupa ennen ruokakipolle menemistä, ennen ovesta kulkemista yms.. Ja tässä tulee olla tarkkana. Näissä tilanteissa haluan että koira oikeasti PYYTÄÄ minulta lupaa, ei vain opitusti lyö persettä maahan ja ota nopeaa katsekontaktia.

Tämän lisäksi opetetaan koira treenaamaan pelkällä laumavietillä. Tehdään useita kertoja viikossa erilaisia tempputreenejä pelkällä laumavietillä. Eli palkitaan koira ainoastaan kehuilla ja mahdollisesti rapsutuksilla. Pikkuhiljaa kun koira oppii treenikentän ulkopuolella työskentelemään laumavietillä, lähdetään yhdistämään tätä laumaviettiä tottiskentälle ja treeneihin, sinne missä koira on tähän asti saanut työskennellä ajatusmallilla NAKKINAKKINAKKI tai PALLOPALLOPALLO. Se on kuitenkin taas ihan oma lukunsa ja vaatii että siellä treeneissä ollaan jo oikeasti valmiita, joten ei siitä sen enempää.

Nyt mä lähden jatkamaan oppia kohti paremmaksi johtajaksi. Sillä se ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan vaatii aktiivista harjoittelua ja oikeaa asennetta 24/7 aina ja ihan joka paikassa.

Kuinka monta?

Olen henkilökohtaisesti ollut aina sellainen "laumaihminen". En ole nähnyt yhtä koiraa oikeastaan edes vaihtoehtona. Vähintään kahden koiran laumassa on niin paljon plussia että se rökittää yhden koiran pitämisen mennen tullen.

Kun Betty oli mammalomalla ehdin kuitenkin nähdä mitä arki olisi vain yhden koiran kanssa ja alan jopa ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat vain sen yhden koiran. Itselle henk.koht lauma sopii paremmin, mutta onhan se kiva kun saa täysillä panostaa siihen yhteen koiraan. Sen yhden kanssa on aina helpompi liikkua kuin lauman kanssa ja koko suhde koiraan tuntuu erilaiselta kun koiria pyörii jaloissa vain se yksi.

Kuitenkin koira on laumaeläin. Kun haimme Bettyn takaisin kotiin ja näin kuinka laumasta tuli jälleen kokonainen en voinut kuin hymyillä. Molemmista koirista huomasi kuinka asiat olivat taas juuri niin kuin kuuluukin. Betty ja Biitti eivät ole ylimpiä ystäviä, mutta ne ovat lauma. Niillä on tietynlainen suhde toisiinsa. Molemmilla on laumassa omat roolinsa ja kun kumpikin pelaa täysillä mukana muodostavat ne mitä toimivimman lauman keskenään.

Sitä on vaikea selittää, mutta kun sen tajuaa ei paluuta ole. Mulla on kotonani tällä hetkellä kahden koiran lauma. Juuri tähän elämän tilanteeseen sopiva. Suunnitelmista huolimatta en voi oikeasti tietää mikä tilanne on tulevaisuudessa, mutta toivon että jokainen koirani saa joskus olla osa toimivaa laumaa. Oli se lauma sitten kahden koiran pari tai kahdenkymmenen koiran suurlauma.

Koiramäärä on sellainen asia, jota ei vain yksinkertaisesti voi määritellä. Yhdelle paras on se yksi koira. Toisen käteen sopii muutaman koiran lauma ja kolmannella on kotonaan kokonainen valjakko. Jokaisella voi olla oma täydellinen laumansa. Minulle tämän hetkinen ihanne on 2-4 koiran lauma, mutta taka-alalla haaveilen myös muutosta lappiin ja omasta valjakosta. Oikeasti isommasta koiramäärästä.

Aika näyttää miten meidän lauma muovautuu ja mihin se päätyy. Tällä hetkellä se toimii kuitenkin loistavasti näin, enkä kaipaa siihen mitään muutosta. Ehkä toisen kääpiöpinserin jossain vaiheessa, mutta ei vielä!

Elämäni koirat osa 4 Biitti

Keväällä 2014 kun Mersun kanssa alettiin mennä asioissa alamäkeä ja se sai tuomion ettei siitä ole harrastuskoiraksi, aloin taka-alalla miettiä pystyisinkö pyörittämään kolmen koiran laumaa. Olin päässyt sisälle koiraharrastusmaailmaan ja tiesin nyt mitä seuraavalta koiralta halusin. Rodut joita mietin tuossa vaiheessa olivat suursnautseri, australiankarjakoira ja dobermanni. Myös normikokoinen pinseri roikkui mukana, mutta jäi pois listalta pk-oikeuksien puuttuessa.

Löysin mitä kiinnostavimman suursnautseri pentueen, harmi kyllä pennut olivat tuossa vaiheessa jo 4 viikkoisia. Ei mulla ollut mitään tsäänssiä ottaa pentua siihen tilanteeseen. Kesän aikana olin jo hyväksynyt tosiasian etten saisi suursnautseria tuosta yhdistelmästä. Kun Mersu sitten syksyllä lähti, eksyin kuitenkin uudemman kerran suursnautserikerhon sivuille ja mitä näinkään. Tästä ihailemastani pentueesta oli vielä kaksi narttupentua vapaana.

Ei muuta kun sähköpostia kasvattajalle, parit puhelinsoitot ja katsomaan pentuja. Ne oli just niin upeita kun olin kuvitellutkin. Täytyy myöntää että ensimmäisen kasvattajalla vierailun jälkeen mua oikeesti pelotti että mitä jos kasvattaja ei myykään mulle pentua. Mun koirahistoria ei ollut järin kehuttava, Mersu oli vasta lähtenyt ja kyseessä olisi kaiken lisäksi mun ensimmäinen "kunnon harrastuskoira"... Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä tässä sitä nyt ollaan oma riiseni kainalossa.

Jälleen kerran mun odotukset ylitettiin. Sain paljon enemmän kuin osasin kuvitella. Ja sen verran on rotu vienyt mukanaan, että Biitti ei kyllä taatusti jää talon viimeiseksi riiseniksi. 

Tällä hetkellä Biitin tehtävänä on pitää ohjaaja niin fyysisesti kuin henkisestikin kunnossa. Ohessa tehdään pohjia eri harrastuslajeihin, jotta tulevaisuudessa mahdollisimman moni ovi olisi meille avoinna. Mä en oo ikinä ollut mikään järin kilpailuhenkinen ihminen, mutta täytyy myöntää että nyt kun on riisenin kanssa tullut touhuiltua, niin mulla on jopa herännyt pieniä kisatavoitteita ihan kummankin koiran kanssa. Katsotaan mihin kaikkialle tässä nyt päädytään.

Olen kasvattajalle älyttömän kiitollinen, että hän käsiini uskalsi luottaa tämän upean eläimen. Viimeiset 4 kuukautta ovat olleet aivan mahtavia, enkä millään malta odottaa kaikkia niitä upeita kokemuksia, joita taatusti tulen tämän koiran kanssa kokemaan tulevaisuudessa. ♡

Elämäni koirat osa 3 Mersu

Kun Betty oli noin vuoden ikäinen ja elänyt pari kuukautta ainoana koirana, alkoi päässä pyöriä ajatus toisesta koirasta. Betty pärjäsi hyvin ainoana koirana, siinä ei sinällään ollut ongelmaa. Kyllä se selkeästi kaipasi kaveria, mutta nähtiin paljon kaverikoiria, joten olisi elo varmasti sujunut kaksinkin. Enemmän se olin minä joka kaipasi sitä toista koiraa. Olin tottunut elämään kahden koiran kanssa.

Niin alkoi varovainen pennun mietintä. En ollut ihan varma mitä koiraltani tuossa vaiheessa halusin. Sen verran vaan että kääkkä oli rotuna lyönyt ällikällä, joten jotain samantapaista mutta isompaa. Dobberi oli siihen tilanteeseen liian iso ja vaativa, joten miten olisi normaalikokoinen pinseri? Pinseri olikin jo aikalailla lukkoon lyöty valinta, mutta kun kaveri vinkkas heidän dallupentueestaan ja siitä yhdestä vapaasta nartusta niin se oli menoa sitten.

Kun kävin katsomassa Mersua ensimmäisen kerran ja näin se pidättyväisen pilkkupennun, joka tutustumisen jälkeen kuitenkin suukotti mun naaman litimäräksi, valinta oli tehty. Enkä joutunut valintaani katumaan. Normaalikokoinen pinseri varmaan joskus vielä taloon astelee, mutta dallu oli oikeastaan enemmän kuin sopiva valinta tuohon elämän tilanteeseen. 

Mersun kanssa koettiin paljon. Kun sanoin Bettyn olleen ovi koiraharratuksen maailmaan, niin Mersu oli sitten se turistiopas. Sen kanssa harrasteltiin oikeasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, lukuunottamatta koiratanssia ja fresbeekoirailua. Tuo koira opetti minulle hyvin paljon. Sen kanssa tajusin mitä koiraharrastus todella minulle merkitsee ja löysin ne "mun lajit".

Kun elämä alkoi mennä pikkuhiljaa alamäkeä keväällä 2014, musta kasvoi taistelija. Yksikään elävä maan päällä ei ole aiheuttanut mussa yhtä paljoa surua ja tuskaa, kuin Mersu. En silti kadu hetkeäkään. Kaikki ne etupään ongelmat, jopa ne aggrekohtaukset opettivat minulle paljon. Mikä tärkeintä osasin antaa rakkaimpani mennä kun sen aika syyskuussa 2014 tuli.

Luovutin Mersun ongelmakoirakouluttajalle sen jälkeen kun se oli toistamiseen yrittänyt käydä Aleksin kääpiöpinserin päälle.  Vajaa 4 kk tuo pilkkuotus ehti siellä viipyä, mutta nyt se on vihdoin löytänyt sen oman loppuelämän kodin.

Vaikka Mersu ehti olla minulla vain reilu vuoden, jätti se silti jäljen sydämeeni. Se on edelleen silmissäni maailman paras pilkkuotus. Meidän matkan oli määrä päättyä, mutta Mersulla on nyt hyvä uusi koti ja koko elämä edessä. En siis voi muuta kuin hymyillä kuinka asioilla tosiaankin on tapana järjestyä. 

Elämäni koirat osa 2 Betty

Betty on se ensimmäinen minun toiveideni ja kriteerieni mukaan hankittu koira. Jos olisin täysin saanut itse päättää olisin hankinut ison koiran, mutta koska äidiltä tuli yksi kriteeri että koiran täytyy olla pieni, päädyin kääpiöpinseriin. Enkä ole valintaani katunut.

Alkukeväästä 2012 äiti tuli luokseni ja kertoi että hänen työkaverilleen on tulossa pentuja ja mahdollisesti syntyvä narttupentu etsisi sijoituskotia. Olin nähnyt pentueen isän ja kun todella tajusin yhdistelmän, ei päätöstä tarvinnut edes miettiä. Niin alkoi kuumeinen odotus ja kasvattajan nurkissa ravaaminen. 

Kesällä odotus päättyi ja unelmani kävivät toteen. Sain kaiken mitä odotin ja vielä paljon enemmän. Sain koiran joka ei pelkästään saanut paikkaa sydämmessäni vaan ryösti sen kokonaan. Sain maailman parhaan koiran.

Betty on ollut ovi koiraharrastusten maailmaan. Sen kanssa on kokeiltu ja harrastettu niin agilityä, tokoa, vetoa kuin jäljestämistäkin. Tuo pieni mutta pippurinen pinseri on avannut minulle ihan uuden maailman. Vaikka kyseessä ei olekaan mikään harrastustykki, on se minulle silti maailman upein tokohiiri ja mestariopettaja. Kun käsissä on koira joka ei anna mitään ilmaiseksi, mutta on aina täysillä mukana on harrastaminen ihan älyttömän hauskaa ja antoisaa.

Tällä hetkellä Betty viettää mammalomaa pienen pienen prinsessan kanssa kasvattajalla. Jonka jälkeen se vihdoin on myös paperilla minun koirani. Olen kuitenkin enemmän kuin iloinen siitä että kasvattaja halusi käsiini luottaa tämän upean eläimen ja että sain olla todistamassa yhtä erittäin onnistunutta ja toimivaa sijoitussopimusta. Opin kasvattajalta paljon koirista, kasvatuksesta ja ylipäätänsä elämästä koirien kanssa. Sen lisäksi että sain upean koiran, sain siis myös paljon enemmän.

Tulevaisuus minihiiren kanssa näyttää valoisalta ja sisältää paljon suunnitelmia. Rajattomasti hauskanpitoa ja ehkä muutamat kisatki joskus. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo ja mennään sen mukaan. ♡

Elämäni koirat osa 1 Luna

Uusia lukijoita on tullut hirvittävästi ja koska vuoden vaihtuminen sai mut muutenkin miettimään hieman menneitä niin päätin kirjoittaa hieman koirahistoriastani. Mikä on tuonut minut tähän pisteeseen missä seison nyt. Jotta tekstistä ei tulisi aivan hervottaman pitkä niin mennään yksi koira kerrallaan.

Kaikki alkoi kesällä 2011 kun perheeseen asteli mun ihka ensimmäinen oma koirani, kääpiösnautseri Luna. Tietämättömänä teininä sitä tuli mokattua tuon koiran kanssa monessakin asiassa. Arki meillä kuitenkin oli suhteellisen vaivatonta. Ainaki niin kauan kunnes tajusimme että koiraa ei oltu lainkaan opetettu olemaan yksin ilman toisen koiran seuraa. Suunnitelmissa oli omilleen muutto, mutta ajatuskin tuntui mahdottomalta, sillä yksin jätettynä tuo valkoinen partanaama ahdistui silmin nähden, stressasi ja huusi kuin syötävä.

Ongelmaa yritettiin korjata, mutta turhaan. Lopulta päätimme, että hankin Lunan kaveriksi toisen pienen koiran. Ja tälläkertaa koira etsittäisiin myös minun toiveideni perusteella. Kaikki menikin paremmin kuin hyvin, sillä minulle tarjottiin sijoitukseen kääpiöpinseri pentua, Bettyä.

Muutin tyttöjen kanssa opiskelujen perässä Tuusulaan. Kaikki sujui mainiosti, kunnes pikkuhiljaa Lunan kanssa alkoi ilmetä ongelmia. Se alkoi huutaa yksin ollessaan myös Bettyn seurassa. Se oli selvästi stressaantunut. Ainoastaan vierailuilla äidin luona näin sen olevan silmin nähden onnellinen. Jo pikkupentuna Luna kiintyi äitiini hyvin vahvasti. Se oli aina ollut enemmän äidin koira. Puolen vuoden jatkuvan ongelmien korjailuyritysten jälkeen päätettiin että Luna muuttaisi vakituisesti takaisin äidin luokse.

Päätös oli vaikea, mutta tiedän sen olleen oikea. Lunalla on nyt hyvä stressitön elämä äidin luona. Toivonmukaan tätä iloa jatkuu koko koiran elämän, mutta mikäli tulee tilanne että äiti ei Lunaa enää pysty pitämään muuttaa valkoparta takaisin minun luokseni.

Luna on minulle edelleen ihan tajuttoman rakas ja tulee aina olemaan. Se on se mun ensimmäinen koira. Jonka kanssa on kaaduttu katuojaan ja noustu ylös entistä vahvempina. Koira joka opetti mulle elämästä ihan käsittämättömän paljon. Vaikka Luna asuukin äitini luona reilu 160km päässä toivon että saan kokea tämän koiran kanssa vielä paljon unohtumattomia hetkiä.

Mitä tapahtuu kun Betty on poissa?

Lenkkeilyä, lenkkeilyä ja lisää lenkkeilyä. Vähän treenailua ja mahdottoman paljon leikkimistä.  Näistä on meidän seuraavat pari kuukautta tehty. Biitin ja mun suhde on lähtenyt hyvin rakentumaan, mutta tottakai kun ei olla saatu yhdessä elää sitä pikkupentuaikaa, vaatii suhteen tiivistyminen rutkasti aikaa ja yhteistyötä.

Bettyn mammaloma tuli ihan just eikä melkein oikeeseen aikaan. Juoksut on vähän sekoittanut nuoren neidin päätä, joten on hyvä että pääsen nyt täysillä keskittymään Biittiin. Jo pelkkä ainooks koiraks jääminen herätteli teini eläintä. Musta tuntuu että siitä tuli ihan parissa päivässä jotenkin vielä enemmän kontaktinhakuinen ja että se alkoi luottaa muhun enempi. Kai kun se on ennen voinut turvata Bettyyn, niin nyt se hakeekin turvaa musta. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa oon saanut olla risuparrasta hurjan ylpeä ja toivottavasti sama meno jatkuu. Narttujen suhteen Biitti on ruvennut olemaan vähän nyrpeä, sietää kyllä mutta ei kaveeraa kuin harvojen ja valittujen kanssa.  Täytyy nyt nähdä paljon kaverikoiria, jos säilyis aikuisiälle edes muutama juoksukaveri. Muuten mulle riittää että jatkossakin sietää toisia koiria ja että kunnioitus Bettyyn säilyy.